Tarkemmin ajatellen olen fanittanut aina hampaita. Pienestä pitäen oli tärkeää, että hampaat tuntuvat puhtaille ja tuijotin ikeniä, että minkä väriset ne ovat. Pienenä tyttönä kyselin aikuisilta, että onko hampaat omat vai tekarit ja sekös huvitti kylän emäntiä ja isäntiä niin, että mielellään näyttivät Terhille tekareitaan jos sellaiset oli. Ensimmäinen hammaslääkärin vastaanotolla käynti pienenä tyttönä on jäänyt mieleen. Iso mies joka oli vaihtanut eläinlääkärin työn hammashommiin ja herranpelko sävyttivät käyntiä siinä määrin, että en jättänyt hampaiden harjausta milloinkaan väliin. Onneksi hammasinnostus on geneettistä perua, sillä Marja-äiti on ollut aina tarkka hampaistaan ja meille lapsille syötti välipaloiksi marjoja ja juomaksi vettä. Yksinkertainen vinkki lapsiperheessä ja vanhemmille sataa kiitosta lapsen ehjistä hampaista hammashoitolassa. Sama pätee vielä nytkin.

Aili-mummu lähti hammaslääkäriin poistattamaan huonoja hampaitaan ja teettämään proteeseja ja olin viisivuotiaana mukana tuolla reissulla. Innostuin entisestäni hammasasioista vaikka toimenpide oli verinen ja K16. Mummulla oli pieni saattaja pitelemässä kädestä ja kannustamassa jaksamaan.

Jasu-veli syntyi kun olin 11-vuotias. Hänen helmihampaiden peseminen oli minulle mieluisaa puuhaa ja teinkin sen tunnollisesti. Veljen ollessa pikkukoululainen hän tuli iltaisin hammasharjansa kanssa ja autoin pesussa. Hammasvälejä en puhdistanut sillä silloin en vielä tietänyt mikä on hammaslanka, sitä ei myyty meidän kyläkaupassa. Marjut-kerhotäti kertoi käyttävänsä hammaslankaa ( hänen ikenet olivat kauniin vaaleat ja tiedustelin hänen harjaustavoistaan ) ja mielessäni mietin, että mitä se hammaslanka on. Äidin lankarullalanka ei tuntunut hyvälle!

Anu-serkku sai yläkoulussa kiinteät hammasraudat pois ja pari seuraavaa viikkoa vain tuijotin hänen kauniita valkoisia hampaita jotka olivat asettuneet suoraan riviin. Samanaikaisesti itselle tehtiin täytteet poskihampaisiin ja intohimoinen hampaiden harjaus jatkui uusien karieksien välttämiseksi. Kukaan ei tässäkään vaiheessa tiennyt vinkata suuhygienistin ammatista ja pirkanmaalla oli vain hammaslääkäreitä ja – hoitajia.

Lukion loputtua en tiennyt mikä minusta tulee isona. Kaverit aloittivat opintoja ja muuttivat muualle, minä päivystin kahvionkassana aamukuudesta alkaen. Yksi oli varmaa, haluan perheen äidiksi, mutta unelma ei ollut ajankohtainen ja samanikäisillä pojilla oli muut ajopelit mielessä kuin lastenvaunut.

Terveydenhoitaja oli meidän kylillä nimeltään Ritva. Hän oli ystävällinen ja rauhallinen mittauksia tehdessään. Opintoja miettiessä tuli Ritvan työskentely mieleen. Niinpä halusin terveydenhoitajaksi ja kävin pääsykokeessa. Samana syksynä tuli tieto, että pääsen aloittamaan Tukholmankadulla lähihoitajan opinnot ja olin innoissani Helsinkiin muutosta. Voinen mainita tässä kohtaa, että kävelymatka  päärautatieasemalta suoraa baanaa pitkin Mannerheimintietä Meilahteen on pidempi kuin miltä se näyttää kartalla mutta onneksi olin tottunut kävelemään ja matkalaukkukaan ei paljoa painanut.

Nopeasti tuli esille, että lähihoitajan työ ei ole sitä mitä haluan tehdä seuraavat neljäkymmentä vuotta. Opinnot olivat kyllä hyödyksi, sain uusia ikuisesti kestäviä ihmissuhteita ja ensimmäisen ammatin. Pyrin jälleen terveydenhoitajaksi. Samaa rataa, kävin pääsykokeissa ja jos olisin ollut nokkelampi, olisin hoksannut pelin säännöt, että minusta ei tule terveydenhoitajaa. Pääsykokeet olivat Ruskeasuolla hammaslääketieteen tiloissa. Tuossa vaiheessa olin edelleen välttänyt suuhygienistin vastaanoton enkä tiennyt tulevasta ammatistani mitään.

Opinnot alkoivat HAHU K-95 kurssilla ja luokkakaverit olivat niin värikästä ja heterogeenistä väkeä, että saadakseni päivän naurut oli ilo lähteä aamuisin kouluun ja samalla opiskella mielenkiintoiseen ammattiin. Tässä kohtaa voinen kiittää Marja-rehtoria, luokanvalvojia Riittaa, Tuijaa ja Heliä. Ja mahtavat luokkakaverit, muodostimme  kuplivan ja säihkyvän tiimin. Onneksi meitä olivat opettamassa maan parhaat opettajat kuten Pirkko, Erja, Timo ja Tomi. Kaikkia en enää muista nimiltä mutta jokainen on  jättänyt  ikuisen jäljen elämääni.

Kaksikymmentä vuotta olen tehnyt tätä työtä. Opettajat olivat sujauttaneet stipendin päättötodistuksen kylkeen ja se antoi sopivasti itsevarmuutta keltanokalle. Työskentely ihmisten kanssa ja päivittäinen hampaiden katselu on osoittautunut minun unelmatyökseni. Olen ollut töissä monissa työyhteisöissä. Viimeiset viisi vuotta työnkuva on painottunut ikäihmisten suunhoitoon ja heidän omaisten ja hoitajien kanssa kommunikointiin.

Koulunsa päättävälle nuorelle sanoisin, että tärkeintä ammatinvalinnassa on intohimon löytäminen omasta ammatista. Ja ensimmäinen ammatti usein johtaa toiseen, näinhän kehitys etenee. Omalta osaltani näissä työkuvioissa olen erittäin kiitollinen, että sain myös perheen, mutta se onkin jo toinen juttu.

Terhi