Luin Heikki Kärjen kirjoittaman kolumnin englantilaisesta Gillian Lynnestä. Tyttö oli lapsena ollut varsinainen rasavilli, levoton ja mahdoton kasvatettava. Opettajat olivat ihmeissään hänen kanssaan ja lopulta Lynnen viisas äiti vei tyttärensä erikoislääkärille. Lynnen onneksi lääkäri oli viisas henkilö, joka keksi laittaa radion päälle soittamaan musiikkia. Musiikin kuulutuaan tyttö nousi ylös, alkoi tanssimaan ja hymyn levitessä kasvoille tanssi yhä hurjemmin ja hurjemmin. Lääkäri katsoi äitiin ja sanoi : “ Sinun ei tarvitse olla huolissasi. Tyttäresi on tanssija”.

Gillian Lynne on yksi maailman palkituimmista tanssin ammattilaisista. Nykyään hän on yli 90-vuotias ja elää Ranskan maaseudulla monimiljönäärinä tehtyään mahtavan uran tanssijana, ballerinana, näyttelijänä ja koreografina. Onneksi hänen lapsuudessa osui kohdalle viisas lääkäri, joka pystyi näkemään Lynnen lahjakkuuden ja luonnollisen tavan ilmaista itseään. Tanssin avulla selvisi myös se, että Lynne on fyysinen oppija joka oppii asioita liikkuessaan.

Luettuani kolumnin mietin ihmisten intohimoja. Meillä jokaisella on jokin mieluisa asia, josta olemme innostuneita ja kiinnostuneita ja missä haluamme kehittyä.

Yksi löytää mieluisen harrastuksen pienenä, toinen vanhempana ja kolmas kuuntelee omia tarpeitaan vasta työelämän loputtua ja alkaa totetuttamaan itseään ns. Vanhoilla päivillä. Miten vanhemmat voivat ohjata omaa lastaan kiinnostavien asioiden äärelle ja onko varmaa, että aikuisen tarjoama harrastus kiinnostaa lasta? Olen omakohtaisesti yllättynyt täysin lasten kiinnostuksen kohteista. Esikoista on viety vauvauintiin, taaperojumppaan, tanssilliseen tenavajumppaan, sählyyn, kokkikerhoon, luistelukouluun, vesiralliin, käsityökouluun ja vaikka minne. Hän on kiltisti käynyt kulloisessakin harrastuksessa ja muina aikoina leikkinyt ikäistensä kanssa asuinalueen leikkipuistossa. Kerran lähes tuntematon isä sanoi jalkapallokentän laidalla, että viepäs lapsesi jalkapalloseuraan. Jostain kumman syystä olin ajatellut lapselleni yksilölajia omaksi harrastukseksi. Päästyään jalkapalloseuraan ja käytyään harjoituksissa muutaman kerran oli minullekin selvää, että nyt löytyi lapselle mieluinen harrastus.

Lapsista toinen pääsi isoveljen perässä myöskin tutustumaan vesi-elementtiin. Häntä vietiin myös pienestä pitäen pyörälenkeille, hiihtoladulle, luistelukouluun, jalkapalloseuraan, partioon ja taas oli vaihtoehtoja vaikka miten paljon.Yritin tartuttaa innostusta instrumentin soittamiseen, mutta liikkuvalla lapsella ei ollut innostusta jäädä paikoilleen soittimen kanssa. Tosin legojen rakentaminen ja isojen palapelien tekeminen onnistui hyvinkin ja näiden parissa kasvatettiin kärsivällisyyttä. Pikkuveli osallistui kiltisti jalkapalloharjoituksiin, joskin äidin piti ensin etsiä hänet läheisestä metsästä tutkimasta hämähäkkejä ja kastematoja, sillä pojan intohimo ei ollut jalkapallon potkiminen vaan kaverin kanssa vietetty aika luonnon helmassa. Lapsen silmiin syntyi harrastusta kohtaan innostuksen palo kun hänen isä keksi viedä lapsen judotatamille. Lapsi oppi uusia asioita nopeasti ja aiemmin hankittu sitkeys ja luontainen notkeus alkoivat tuottaa tulosta, lapsi menestyi otelleessaan ikätovereidensa kanssa.

Kumpikin lapsi saa harrastaa omaa mieleistä harrastusta ja hänen intoaan ruokitaan antamalla mahdollisuuksia pelimatkoihin ja otteluturnauksiin. Vanhemmat olemme kiinnostuneita lapsen harrastuksesta mutta tarvittaessa ohjaamme lepäämään. Samalla muistutamme, että hyvä harrastus on tärkeä, mutta koulunkäynti on lapsen työtä joka on aiheellista tehdä hyvin.

Olen jälleen samassa lähtöpisteessä pikkusiskon kohdalla. Hän on taitava askartelija ja kuvittaa elämäänsä jatkuvasti. Lapsi on innostunut uimisesta, hiihtämisestä, pyöräilystä, sienestämisestä, leipomisesta, lukemisesta ja kaikesta niistä asioista jotka ympäröivät hänen arkeaan. Tytär on mukana soitinkarusellissa ja käy ystävänsä kanssa telinevoimistelussa. Hän ihailee valmentajaansa ja tekee annettuja kotitehtäviä. Samalla hän elää hetkessä eikä murehdi soittoläksyn tekemättömyyttä kun paras kaveri tulee ovelle kysymään, pääseekö toinen lähtemään ulos.

Monesti meidän ihmisten minuus tulee esille mieluisan tekemisen parissa. Palkkatyö saattaa olla jatkoa lapsuudessa löydetyn haaveammatin parissa. Työelämän jälkeen voidaan aloittaa aivan uusi harrastus, matkustella enemmän tai tehdä jotain muuta, mihin ei aiemmin tuntunut löytyvän riittävästi omaa aikaa. Viettäessäni itse ruuhkaisia keski-iän vuosia yritän lasten harrastusrumbassa tehdä myös niitä itselle tärkeitä asioita, jotka antavat voimaa arjen askareisiin.

Ja tämän tarinan tarkoitus on alun pitäen muistuttaa, että meillä jokaisella on oma kiinnostuksen kohde, joka on muokannut meistä sellaisia ihmisiä millaisia olemme nyt. Kohdatessani potilaan yritän ymmärtää hänen elämäntilannettaan. Mitä hän on itse tehnyt hyväkseen, mitä hän on ottanut vastaan annetuista ohjeista, onko hän valmis kuuntelemaan vai onko hänen elämäntilanteensa sellainen, että hän haluaa tuoda omia kokemuksiaan julki. Vaikka hän olisi täysin puhumaton, voi hän olla henkilö joka on aiemmin pitänyt tuhansia puheita ja kulkenut esiintymässä erilaisille ihmisille. Hän voi olla palvelutalon innokkain kuorolaulaja vaikka omaiset eivät ole milloinkaan kuulleet hänen laulavan omassa kodissa. Yritän nähdä hänen vahvuutensa ja tukea kohtaamaani ihmistä. En ole oppinut erikoislääkäri jonka Gillian Lynne tapasi lapsena äitinsä viisauden myötä, mutta tavatessani ihmisen yritän olla hetken hänen kanssaan aivan kahden ja kuunnella mikä häntä kiinnostaa. Tällä tavoin opin päivittäin uusia asioita.

Terhi Kaartinen